Hiomaton timantti

Kun kaksi vuotta sitten aloitin IPS-työhönvalmennuksessa, minulla ei ollut suuria odotuksia. Itseluottamukseni ja omanarvontuntoni olivat pohjamudissa. En jaksanut uskoa työhönvalmentajan vakuutteluja siitä, että minullakin on osaamista ja lahjoja. Suuri kysymys, jonka kanssa olen painiskellut näiden kahden vuoden aikana, on se, että halusinko ylipäätään töihin. Tuntui helpommalta ja miellyttävämmältä vain jäädä kotiin -silloin en ainakaan voisi epäonnistua.

Elämä kuitenkin alkaa sen oman mukavuusalueen ulkopuolelta.

Huono matikkapääni ja atooppinen ihottumani tuntuivat rajoittavan kovasti elämääni ja haaveitani. Jouduin mm. hautaamaan toiveen lähihoitajan ammatista. Ikäkin alkoi tulla vastaan. Välillä alkoholin käyttökin lähti lapasesta ja raahauduin tapaamisiin työhönvalmentajani kanssa hammasta purren.

Työhönvalmentajani kanssa hidastimme tahtia työnhaussa ja sovimme, että alan käymään klubitalolla säännöllisesti. Välillä tuntui, etten pystynyt siihenkään. Klubitalon kautta kuitenkin löysimme minulle siirtymätyöpaikan seurakunnasta. Seurakunta tuntui heti sopivalta ja arvojani vastaavalta paikalta. Mielessäni virisi toive päästä kirkkoon ”oikeisiin” töihin.

Hankin tietoa suntion ammatista, lähetin hakemuksen kouluun ja menin pääsykokeeseen. Minulla oli vahva tunne, että tämä on se ”mun juttu”. Kahden päivän päästä pääsykokeesta kilahti sähköpostiini kirje koululta. Minut oli hyväksytty opiskelijaksi! En muista vuosiin olleeni yhtä iloinen. Sydämeni vielä hakatessa soitin työhönvalmentajalleni. Yhdessä iloitsimme ja vähän ihmettelimmekin elämän ihmeellisyyttä. Onnitteluja satoi niin läheltä kuin kaukaa -kerroin puolitutuillekin tästä ilouutisesta.

Olen nyt uudessa tienhaarassa; elämäni muuttuu kokonaan. Saan viimeinkin ”oikean” ammatin ja vieläpä alalta, jonne olen sydämestäni toivonut.

Muistan, että vuosia sitten ollessani osastolla hoidossa lääkäri kysyi minulta: ”Johanna, mitä sinä oikein toivot tulevaisuudelta?” Muistan vastanneeni ”toivon, että minulla olisi työ- tai opiskelupaikka”. Siihen lääkäri vastasi ”Ollakseni ihan rehellinen se on hyvin pitkän matkan päässä”.

Nyt olen tuon matkan päässä. Täynnä uutta energiaa ja onnellisena.

Suurkiitokset työhönvalmentajalleni ja muulle hoitotiimilleni, jotka jaksoivat uskoa minuun silloinkin kun en itse pystynyt.

-Johanna